Cape Town v.2.0.

Noniin. Maria laskeutui Afrikkaan ja blogi on ollut hieman jumissa. Ja surffaus. Pystyn silti sanomaan, että kivaa on, mut huolestuttavasti käy surffipäivät vähiin. No, tasapainoillaan tässä sitten parhaimman mukaisesti. Vaikeaa tässä on se, että helmikuusta alkaen ei ole pitänyt suunnitella mitään. Nyt pitää suunnitella kahden henkilön edestä. Ja toinen on nainen. Ei ole helppoa, sanoi Kekkonen ylämäessä.

Koska Port Elizabethissa ei oikeasti ole mitään järkevää näytettävää, niin paettiin aluksi Cape Towniin. Periaatteessa sama kierros kuin aiemmin näin nähtävyyksien osalta, nyt lisänä oli kyllä Robben Island, jonne ei viime kerralla päästy, kun ei varattu ajoissa. Eli Cape Point, Pöytävuori ja Stellenboschin ja Franshoekin viinitilat bongattiin. Ei se tylsää ollut tälläkään kertaa, etenkin, kun Cape Townissa oli uskomaton sumu Pöytävuorelle kiivettäessä. Eli vuoren huipulta näki pelkkiä pilviä kaupungin peittona ja huipulla hengattiin täydellisessä auringonpaisteessa. Hieman kuin olisi lentokoneessa istunut, eli ei voinut valittaa.

Robben Island oli kutakuinkin pakko nähdä. Etelä-Afrikan poliittiset vangit (siis ei-valkoiset) passitettiin kyseiseen loukkoon hyvinkin pienestä syystä ja nuorin vanki oli aikanaan 13-vuotias, joka syytösten mukaan yritti hajoittaa valtion. Samassa vankilassa Nelson Mandela istui elinikäistä tuomiota "terroristikommunistina" ja pääsi pois siis jo 27 vuoden jälkeen. Reilu tuomio. Kierroksella nähtiin pakolliset jutut, eli kalkkikaivos, vartijoiden kylä ja Nelsonin selli, jossa hän istui 8 vuotta. Kierrosta veti entinen vanki, jolta ei tullut kysyttyä tuomion syytä. 15 vuotta hän oli siellä kuitenkin oli istunut, eli kovat oli tuomiot. Poliittisista tuomioista ei myöskään saanut ehdollista vankeutta, eikä valitusoikeutta ollut.

Viime kerralla ei ajettu myöskään ihan Franshoekiin saakka testaamaan viinejä, vaan jäätiin Stellenbonschiin. Koko tuo alue on viinitilaa viinitilan vieressä ja taaskin pääsi testailemaan laatuviinejä ja Franshoekista tilattiin Suomeenkin laatikollinen viinejä. Ei niitä sieltäkään tunnu saavan, niin tilattiin koko satsi ja tiätty ne pitää juoda suoraan pullosta Jussina.

Jos joku on lukenut Suomen lehdistä jotain Etelä-Afrikan levottomuuksista, niin ne ehtivät sopivasti myös Cape Towniin, kun päästiin sinne. Eli homma johtuu siitä, että köyhät mustat paikalliset kiduttavat ja tappavat muualta muuttaneita köyhiä mustia. Poliisi ei reagoinut täällä asiaan mitenkään ensimmäiseen viikkoon ja sitten homma lähtikin lapasesta. Pelkästään viikonlopun aikana Cape Townin ympäristöstä 13000 ihmiseltä lähti koti alta, koko maan luku on noin 30000. Keskustan alueella pelättiin levottomuuksia ja osa kaupoista pysyi kiinni koko viikonlopun. Me vietettiin aikamme keskustan ulkopuolella, ei tehnyt mieli lähteä väkisin testaamaan paikallisten huumorintajua, vaikkei suoranaisia kohteita oltukaan.

Jempsis. Eli täältä saa katsella tämän reissun kuvat, nyt ne on otettu mun uudella järkkärilelulla, joten osa niistä on varmasti hieman tasokkaampia. Opetellaan käyttämään hieman lisää, niin johan saadaan kuvaus uudelle tasolle.

Perjantaina uus reissu tiedossa, koska ei täälläkään jaksa jumittaa. Johannesburgiin lento, sieltä autolla Swazimaahan, Hluhluwe-Infolozin savannille, sieltä Durbanin pohjoispuolta takaisin ja Durbanista lento takaisin. 8 päivää aikaa, tossakin meinaa tulla kiire. Sitten onkin viikko jäljellä ja pakko tulla takaisin. Jösses. Äkkiä se meni ja jos joku keksii keinon tuoda täältä ilmaston ja valtameren sinne, niin tarjoon kaljat.

Jeffrey's Bay ja minä

Nyt alkaa vahvasti haiskahtaa siltä, että planeetan surffiparatiiseilla ja mulla on tulossa pian välirikko. Jeffrey's Bay on Etelä-Afrikan parhaita surffikoloja ja siellä on surffattavia rantapisteitä 5km:n matkalla huomattava määrä. Tunnetuimpana spottina toimii maailman parhaaksi väitetty Supertubes, joka nimensä veroisesti on oikeana päivänä planeetan täydellisin tunneliksi muodostuva aalto. Supertubesin huono puoli on se, että se päättyy aina kiville, joten pieni lipsahdus laudalla voi olla kohtalokas. Kuultuani tarpeeksi monta mielipidettä, jätän Supertubesin muille. Mutta siinä vieressä on The Point, joka on saman rannan jatkumo. Siinä muodostuneet aallot käyttäytyvät normaalisti ja kuolemanriski on minimoitu. Kuulostaa hieman paremmalta siis.

Nyt olen viettänyt Jeffrey's Bayssa yhteensä noin 11 päivää, usein vielä niin, että aaltoennusteet ovat luvanneet tuolle kylälle mahtavia aaltoja. Mutta koska Australian aaltomekka Byron Bay ja minä emme koskaan kohdanneet aaltojen kanssa, niin ilmeisesti samat on käymässä Jeffrey's Bayn kanssa. Ennusteet ovat AINA menneet täällä pieleen ja lähes joka kerta olen kuullut sanat "huomenna" tai "eilen", kun puhutaan loistavista aaltopäivistä. Keskinkertaisissa ja sotkuisissa aalloissa surffaaminen vaan ei ole hauskaa, kysykää vaikka paikallisilta. Tänään viimeksi kuulin, että "eilen" oli mahtava päivä ja tänään tuuli kääntyi täysin väärään suuntaan noin 30min sen jälkeen, kun minä pääsin veteen. Mur.

Peli on menetetty. J-Bayssa tulee ehkä vielä piipahdettua hyvin pikaisesti, mutta surffaus jää luonnon armoille. Maria tulee tiistaina (Jipii!) ja taitaa olla hieman epäkohteliasta olla vedessä koko ajan, kun nainen tekee ruokaa ja siivoaa. Pitää siis olla kotona vahtimassa, että työ tehdään kunnolla. Meressä aion silti piipahtaa vaikka salaa, tässä alkaa olla aika vähissä.

Ja koska aika on vähissä, niin viimeiset päivät on menty pokerista tutulla All in -periaatteella. Lesothon keikan jälkeen vedessä on vietetty taas pitkiä tunteja ja lauantaina mentiin edellisen illan sikajuhlista piittaamatta aivan valtaviin aaltoihin, mikä ei ollut mitään kevyttä puuhastelua, vaan ihan työtä! 4 tunnin surffisession päätteeksi koko yläruumis huutaa armoa ja ettei näytettäisi heikkouksia keholle, niin tänään piti mennä taas täysillä veteen, tällä kertaa siis Jeffrey's Bayssa. Kuten mainittua, olosuhteet olivat taas keskinkertaiset tai huonommat ja "täysillä eteenpäin"-periaate kostautui veteen mennessä ja sieltä pois tullessa.

Itse surffaus siis sujui niin kuin sen pitikin, mutta ne oheistoiminnot menivät täysin käteen. Tuon rannan ollessa täynnä isoja ja pieniä kiviä ja isoja aaltoja, on kroppa ottanut osumaa. Jalkapohjista piti äsken kaivaa pinseteillä merirokkoa ja pieniä kiviä, koska jotain piti pistää eteen, kun näytti siltä, että lauta kolahtaa kiville. Tämä oli siis vedestä poistuessa. Toisen kerran veteen mennessä Herra Intian Valtameri näytti taas, että kuka määrää ja taas karahdettiin kiville rantavedessä. Ja koska lautaan ei saa tulla naarmuja ja iho kasvaa kuitenkin takaisin, niin nyt sattuu kävely. Jalkapohjat on täynnä pieniä haavoja ja aamulla pitäisi taas surffata. Onneksi Maria tulee, niin saa hetken tauon, ei tätä kestäisi kauaa :)

Ei ole siis helppoa täälläkään, vaikka blogiteksteistä sen saattaisi uskoakin. Täällä on täysi veren ja meren taistelu käynnissä, eikä merelle voi täysin antaa periksi. Eli alle kuukausi jäljellä, katsotaan, mitä miehestä on jäljellä kesäkuun 14. päivä. Taikauskoisille lisähuomiona, että kotilento on perjantaina 13. päivä klo 13.25. Pitänee pakata lentokoneeseen pari mustaa kissaa, peilejä ja tikapuut.

Taivaan vieressä

Noni. Taas on nähty kyliä ja kumpuja, tällä kertaa kohteena oli Lesotho, Pohjoinen Dragensbergin vuoristo ja suunnittelemattomana lisäbonuksena Umkomaasin riutta, jossa käytiin sukeltamassa. Perusperiaatteena siis ajaa mahdollisimman jyrkillä ja huonokuntoisilla teillä mahdollisimman pienellä vuokra-autolla, että säästetään bensakuluissa se, mikä kärsitään ajomukavuudessa. Täydellinen suksee näin jälkikäteen mietittynä.

Paljon tekstiä, yrittäkää kestää. Tai teeskennelkää tekevänne töitä, se tuplaa ilon tämänkin lukemisessa.

Matka Lesothoon.

Täältä Lesothoon kertyy kilometrejä reilu 700, joten otettiin iisisti ja jaettiin tuo palikka kahteen osaan. Pimeällä on tylsä ajaa, kun ei näe maisemia ja liikenneriski moninkertaistuu, kun hölmöt paikalliset ajaa kännissä rallia pimeällä. Eli pysähdyttiin paikassa nimeltä Hogsback. Ei muuten mitään erikoista, mutta kylän markkinointipäälliköiden mukaan J.R.R. Tolkien sai ideansa hobittien Kontulaan tuosta mestasta. Kirjaa en ikinä lukenut ja tuo juttu on ilmeisesti keksitty, mutta mikäli leffaan on uskomista, niin hyvin on markkinointiosasto Hogsbackissa homman keksinyt. Kaikki hotellit, ravintolat ja pubit (yhteensä noin 9kpl) oli nimetty kirjan paikkojen mukaan ja maisemat ovat sinnepäin. Kivaa ja kaupallista siis. Hauskinta oli kuitenkin keskustelu hostelin vastaanoton kanssa.

minä:"Moi. Soitettiin ja varaus on nimellä Petri."

ne:"Katsotaan. Te nukutte siis, hetkinen, puumajassa. Hahaa! Te kuolette pakkaseen!"

Mahtavaa. Onneks ostettiin makuupussit reissuun, niin selvittiin hengissä. Pirun kylmä oli silti ja tuo kommentti naurattaa vieläkin.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa ja kartan mukaan ajettiin päätietä pitkin kohti Lesothoa. Jos se tie oli päätie, niin minä opiskelen täällä. Ikinä en ole ajanut niin surkealla tiellä, mutta koska alla oli kuitenkin mahtava pikkuauto, niin perille päästiin.

Lesotho:

Lesothon turistinimi on "Valtakunta taivaassa" (Kingdom in the sky), koska koko vuoristoinen maa on ainoana planeetalla yli 1km korkeudessa. Täytyy myöntää, että hieman mäkinen maasto ja 1,3 litran moottorilla varustettu VW Golf eivät täysin kohtaa, mutta henkinen kantti on tärkeämpää kuin moottoriteho. Tämä todistettiin viimeistään siinä, kun ajettiin paikkaan nimeltä Semonkong (korkeus merenpinnasta 2200m). 75km matkaa ja 3h ajamista Semonkongiin antavat vihjettä tien kunnosta ja mäkien kaltevuudesta. Suurin osa nyppylöistä tuli kiivettyä ykkösvaihteella, koska kakkosvaihde autossa ei jaksanut kantaa kahta äijää ja rinkkaa.

Semonkong jäikin pääkohteeksi maassa, koska nopea matkustaminen meidän vuokratankillamme ei oikein sujunut. Semonkongissa kuitenkin tuli tehtyä niin riittävästi, ettei edes tarvinnut jäädä. Kokeneena ratsumiehenä (0 kertaa, 0 tuntia, kerran nähnyt Brokeback Mountainin) luonnollisin ratkaisu oli mennä 5 tunnin hevosvaellukselle keskelle Lesothon maaseutua ja siinä välissä tehdä maailman korkein abseiling 204m korkeudesta. Eli siis laskeutua sormenpaksuisen köyden varassa pystysuoraa kalliota pitkin. Lisäbonuksena abseilingissa oli vesiputous, joka kasteli jokaikisen iho- ja vaatesolun laskeutumisen aikana. Mahtavaa. Ratsastuksen aikana tuli nähtyä riittävän läheltä sitä museota, jota myös Lesothoksi kutsutaan. Traktori on siellä luksuspeli ja pellot kynnetään vieläkin hevos- tai aasivoimin. Mahtavan kaunista vuoristoa kuitenkin ja tuli luntakin nähtyä.

Muina pikkuhuomioina se, että maassa on enemmän hautaustoimistoja kuin bensa-asemia. Lesothon HIV-luvut ovat maailman pahimpia, eikä kenelläkään ole varaa autoon. Fiksumpi tietää, mistä tulee elanto, kun tilanne on ylittänyt katastrofipisteen. Jukka myös räjäytti renkaan ja loppumatka mentiin varalla. Mahtava reissu, tässä kohtaa oltiin kuitenkin edetty vasta 1/3. Kuvat Lesothosta voi tarkastaa tästä.

North Dragensberg:

Etelä-Afrikan suurin vuoristo on Dragensbergin vuoristo, joka venyy 1000km Etelä-Afrikan ja Lesothon rajalla, Kwazulu-Natalin provinssissa. Periaatteessa sama meininki siis kuin Lesothossa, mutta Etelä-Afrikan kehitys teki matkustamisesta edes hieman helpompaa. Täällä kohteena oli Amphiteatteri, joka on nimensä muotoinen 8km leveä kivikasa, josta löytyy myös maailman 2. korkein vesiputous. Läheinen hostel järjesti noin 6h vaelluksen tuon kiven huipulle ja korkeuseroa tuli noin 700m. Aloituspiste oli siis 2,5km merenpinnasta, huippu 3123m korkeudessa, eli oltiin lähempänä kuuta kuin merta.

Kokemattomille vaeltajille varmasti rankka vaellus kuitenkin hieman laimeni, kun huipulle päästyä taivas meni pilveen. Tai itse asiassa koko vuori. Vesiputousta ei näkynyt, amphiteatteria ei näkynyt ja itseasiassa koko opasta ei näkynyt, mikäli jäi 30m jälkeen joukosta. Kiitti. No, käveleminen on silti hauskaa puuhastelua ja vuorelta tultiin jyrkimmässä paikassa tikkaita pitkin. 25m pystysuoraa seinämää pitkin tikkaita pitkin nostaa pulssia enemmän kuin edellämainitut benjit tai abseilit. Turvaköyttä ei ole ja tikkaat ovat jääkylmät, joten sormet olivat valkoisemmat kuin sukat pesuainemainoksessa. Hyh. Hengissä selvittiin ja tietenkin taivas selkeni, kun päästiin takaisin lähtöpisteeseen. Kyllä sapetti, mutta tästä (jonkun muun ottama kuva) voi katsoa, miltä sen piti näyttää alhaalta päin. Ihan näyttävä.

Umkomaas:

Rankan vuoristokeikan jälkeen oli hyvä suunnata rannikolle sukeltamaan. Tämä ei varsinaisesti kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta alkuperäinen suunnitelmakin oli niin väljä, ettei tämä nyt varsinaisesti poikennutkaan suunnitelmasta. Kosmista.

Umkomaasin riuttaa (Aliwal Shoal) väitetään maailman top 10 -paikaksi, mikä on silkkaa markkinointia. Riutalla on elämää ja sinne on uponnut pari näyttävää hylkyä, mutta mun sukellustuurilla tuostakin paikasta saatiin hyvää keskivertoa parempi, mutta ei missään nimessä loistava. Tehtiin Jukan kanssa sukelluksen jatkokurssi tuolla ja taas ollaan astetta parempia ihmisiä. Hylkysukellus oli kyllä mahtava, mutta muuten melkein tylsää. Hait loistivat poissaolollaan ja siksi pistettiin opintotuki hyvään paikkaan, eli tiikerihaisukellukselle. Sitä ennen oli pakko päästä surffaamaan ja jos joskus voi surffaus mennä pieleen, niin tuolla se meni.

Viereisessä Scottsburghin kylässä on mahtava surffiranta ja sain innovatiivisilla kuulustelumenetelmillä lainattua itselleni laudan. Tässä kohtaa oltiin siis vielä voitolla. Aaltoihin piti kuitenkin mennä pienen kallion yli ja kun kysyin ohjeita siihen, niin vastaus "Kyllä sä tiiät" oli ainoa ohjenuora minun ja meren symbioosille. Pienen tarkkailun jälkeen onnistuin bongaamaan paikan, mistä teoriassa pääsee aaltoihin kuolematta, mutta käytäntö meni hieman toisin. Lopputuloksena kierin lauta kädessä kalliolta mereen ja tunnollisena suomalaisena pidin huolta, ettei lauta kolhiinnu. Lautaan ei tullut jälkiä, mutta koska kallio oli täynnä merirokkoa, niin minä vuosin verta neljästä eri paikasta. Pintanaarmuja, mutta jos noin pitkälle oltiin päästy ja lopulta olin kuitenkin meressä, niin kai se on surffattava.

Lauta oli kuitenkin eri kalibeeria kuin mun asenne, eli surffauksesta ei tullut mitään. Ikinä ei ole turhauttanut surffaus noin paljon, mutta puolikkaan aallon jälkeen oli pakko kelata mies vertavuotavana rannalle. Ens kerralla sit parempi yritys.

Niin, tiikerihait. Riutan lähellä on tunnetusti paljon haita, mutta koska ne eivät aina suostu vapaaehtoisesti paikalle, niin ne pitää pakottaa sinne. Kalanverta mereen, pari kalanraatoa kiinni poijuun ja menoksi. 20 minuutin odottelun jälkeen paikalla oli noin 20 Black Tip -haita ja viisi tiikerihaita. Normaalijärjellä varustetut ihmiset pysyisivät veneessä, me ja 10 muuta kiskoimme sukelluskamat niskaan ja painuimme pinnan alle. Jos vuoristossa jännitti roikkua narun varassa, niin täällä jännitys tuli pelkästään päätä kääntäessä. Isoin tiikerihai oli noin 4m pitkä ja pariin otteeseen tiikerihai meni kosketusetäisyydeltä pään tai jalkojen vierestä. Yksi Black Tip löi minua evällä päähän ja muutenkin koko hailauma oli kivasti pusutteluetäisyydellä. Alla pieni videoklippi, jonka eräs brittimies otti. Näyttävää.

Lisäkivaa sukelluksessa oli se, että National Geographic tutkii samassa paikassa tiikerihaiden käyttäytymistä. Toisin sanoen veneiltiin ja sukellettiin kolmen pätevän tutkijan seurassa ja opittiin kaikkea lisäjännää. Tärkeimpänä ehkä se, että hait eivät välitä ihmisverestä, se ei houkuta niitä pätkääkään. Eli oli siis täysin turvallista surffata haava jalassa, turhaan siellä hikoilette.

Tuon jälkeen oli turha yrittää tehdä enää yhtään mitään. Kamat kasaan ja Durbaniin yöksi odottamaan kotilentoa. Matkustaminen on rankkaa ja taas tuli sekin todistettua. 2300 ajettua kilometriä, 5 tiikerihaita, 204m jyrkännettä, 300 valokuvaa ja liian pieni lautasellinen sushia vei mehut ja paluu Port Elizabethiin on tervetullutta vaihtelua. Kuvat Kwazulu-Natalin vuoristosta ja sukelluksista löytyy täältä.

Maria tulee kahden viikon päästä, joten pian saa taas reissata :) Pakko surffata odottaessa mahdollisimman paljon, muuten ei jaksa. Koko loppuviikoksi luvattu hyvää aallokkoa, joten näillä mennään. Menkää te niillä.