Taivaan vieressä

Noni. Taas on nähty kyliä ja kumpuja, tällä kertaa kohteena oli Lesotho, Pohjoinen Dragensbergin vuoristo ja suunnittelemattomana lisäbonuksena Umkomaasin riutta, jossa käytiin sukeltamassa. Perusperiaatteena siis ajaa mahdollisimman jyrkillä ja huonokuntoisilla teillä mahdollisimman pienellä vuokra-autolla, että säästetään bensakuluissa se, mikä kärsitään ajomukavuudessa. Täydellinen suksee näin jälkikäteen mietittynä.

Paljon tekstiä, yrittäkää kestää. Tai teeskennelkää tekevänne töitä, se tuplaa ilon tämänkin lukemisessa.

Matka Lesothoon.

Täältä Lesothoon kertyy kilometrejä reilu 700, joten otettiin iisisti ja jaettiin tuo palikka kahteen osaan. Pimeällä on tylsä ajaa, kun ei näe maisemia ja liikenneriski moninkertaistuu, kun hölmöt paikalliset ajaa kännissä rallia pimeällä. Eli pysähdyttiin paikassa nimeltä Hogsback. Ei muuten mitään erikoista, mutta kylän markkinointipäälliköiden mukaan J.R.R. Tolkien sai ideansa hobittien Kontulaan tuosta mestasta. Kirjaa en ikinä lukenut ja tuo juttu on ilmeisesti keksitty, mutta mikäli leffaan on uskomista, niin hyvin on markkinointiosasto Hogsbackissa homman keksinyt. Kaikki hotellit, ravintolat ja pubit (yhteensä noin 9kpl) oli nimetty kirjan paikkojen mukaan ja maisemat ovat sinnepäin. Kivaa ja kaupallista siis. Hauskinta oli kuitenkin keskustelu hostelin vastaanoton kanssa.

minä:"Moi. Soitettiin ja varaus on nimellä Petri."

ne:"Katsotaan. Te nukutte siis, hetkinen, puumajassa. Hahaa! Te kuolette pakkaseen!"

Mahtavaa. Onneks ostettiin makuupussit reissuun, niin selvittiin hengissä. Pirun kylmä oli silti ja tuo kommentti naurattaa vieläkin.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa ja kartan mukaan ajettiin päätietä pitkin kohti Lesothoa. Jos se tie oli päätie, niin minä opiskelen täällä. Ikinä en ole ajanut niin surkealla tiellä, mutta koska alla oli kuitenkin mahtava pikkuauto, niin perille päästiin.

Lesotho:

Lesothon turistinimi on "Valtakunta taivaassa" (Kingdom in the sky), koska koko vuoristoinen maa on ainoana planeetalla yli 1km korkeudessa. Täytyy myöntää, että hieman mäkinen maasto ja 1,3 litran moottorilla varustettu VW Golf eivät täysin kohtaa, mutta henkinen kantti on tärkeämpää kuin moottoriteho. Tämä todistettiin viimeistään siinä, kun ajettiin paikkaan nimeltä Semonkong (korkeus merenpinnasta 2200m). 75km matkaa ja 3h ajamista Semonkongiin antavat vihjettä tien kunnosta ja mäkien kaltevuudesta. Suurin osa nyppylöistä tuli kiivettyä ykkösvaihteella, koska kakkosvaihde autossa ei jaksanut kantaa kahta äijää ja rinkkaa.

Semonkong jäikin pääkohteeksi maassa, koska nopea matkustaminen meidän vuokratankillamme ei oikein sujunut. Semonkongissa kuitenkin tuli tehtyä niin riittävästi, ettei edes tarvinnut jäädä. Kokeneena ratsumiehenä (0 kertaa, 0 tuntia, kerran nähnyt Brokeback Mountainin) luonnollisin ratkaisu oli mennä 5 tunnin hevosvaellukselle keskelle Lesothon maaseutua ja siinä välissä tehdä maailman korkein abseiling 204m korkeudesta. Eli siis laskeutua sormenpaksuisen köyden varassa pystysuoraa kalliota pitkin. Lisäbonuksena abseilingissa oli vesiputous, joka kasteli jokaikisen iho- ja vaatesolun laskeutumisen aikana. Mahtavaa. Ratsastuksen aikana tuli nähtyä riittävän läheltä sitä museota, jota myös Lesothoksi kutsutaan. Traktori on siellä luksuspeli ja pellot kynnetään vieläkin hevos- tai aasivoimin. Mahtavan kaunista vuoristoa kuitenkin ja tuli luntakin nähtyä.

Muina pikkuhuomioina se, että maassa on enemmän hautaustoimistoja kuin bensa-asemia. Lesothon HIV-luvut ovat maailman pahimpia, eikä kenelläkään ole varaa autoon. Fiksumpi tietää, mistä tulee elanto, kun tilanne on ylittänyt katastrofipisteen. Jukka myös räjäytti renkaan ja loppumatka mentiin varalla. Mahtava reissu, tässä kohtaa oltiin kuitenkin edetty vasta 1/3. Kuvat Lesothosta voi tarkastaa tästä.

North Dragensberg:

Etelä-Afrikan suurin vuoristo on Dragensbergin vuoristo, joka venyy 1000km Etelä-Afrikan ja Lesothon rajalla, Kwazulu-Natalin provinssissa. Periaatteessa sama meininki siis kuin Lesothossa, mutta Etelä-Afrikan kehitys teki matkustamisesta edes hieman helpompaa. Täällä kohteena oli Amphiteatteri, joka on nimensä muotoinen 8km leveä kivikasa, josta löytyy myös maailman 2. korkein vesiputous. Läheinen hostel järjesti noin 6h vaelluksen tuon kiven huipulle ja korkeuseroa tuli noin 700m. Aloituspiste oli siis 2,5km merenpinnasta, huippu 3123m korkeudessa, eli oltiin lähempänä kuuta kuin merta.

Kokemattomille vaeltajille varmasti rankka vaellus kuitenkin hieman laimeni, kun huipulle päästyä taivas meni pilveen. Tai itse asiassa koko vuori. Vesiputousta ei näkynyt, amphiteatteria ei näkynyt ja itseasiassa koko opasta ei näkynyt, mikäli jäi 30m jälkeen joukosta. Kiitti. No, käveleminen on silti hauskaa puuhastelua ja vuorelta tultiin jyrkimmässä paikassa tikkaita pitkin. 25m pystysuoraa seinämää pitkin tikkaita pitkin nostaa pulssia enemmän kuin edellämainitut benjit tai abseilit. Turvaköyttä ei ole ja tikkaat ovat jääkylmät, joten sormet olivat valkoisemmat kuin sukat pesuainemainoksessa. Hyh. Hengissä selvittiin ja tietenkin taivas selkeni, kun päästiin takaisin lähtöpisteeseen. Kyllä sapetti, mutta tästä (jonkun muun ottama kuva) voi katsoa, miltä sen piti näyttää alhaalta päin. Ihan näyttävä.

Umkomaas:

Rankan vuoristokeikan jälkeen oli hyvä suunnata rannikolle sukeltamaan. Tämä ei varsinaisesti kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta alkuperäinen suunnitelmakin oli niin väljä, ettei tämä nyt varsinaisesti poikennutkaan suunnitelmasta. Kosmista.

Umkomaasin riuttaa (Aliwal Shoal) väitetään maailman top 10 -paikaksi, mikä on silkkaa markkinointia. Riutalla on elämää ja sinne on uponnut pari näyttävää hylkyä, mutta mun sukellustuurilla tuostakin paikasta saatiin hyvää keskivertoa parempi, mutta ei missään nimessä loistava. Tehtiin Jukan kanssa sukelluksen jatkokurssi tuolla ja taas ollaan astetta parempia ihmisiä. Hylkysukellus oli kyllä mahtava, mutta muuten melkein tylsää. Hait loistivat poissaolollaan ja siksi pistettiin opintotuki hyvään paikkaan, eli tiikerihaisukellukselle. Sitä ennen oli pakko päästä surffaamaan ja jos joskus voi surffaus mennä pieleen, niin tuolla se meni.

Viereisessä Scottsburghin kylässä on mahtava surffiranta ja sain innovatiivisilla kuulustelumenetelmillä lainattua itselleni laudan. Tässä kohtaa oltiin siis vielä voitolla. Aaltoihin piti kuitenkin mennä pienen kallion yli ja kun kysyin ohjeita siihen, niin vastaus "Kyllä sä tiiät" oli ainoa ohjenuora minun ja meren symbioosille. Pienen tarkkailun jälkeen onnistuin bongaamaan paikan, mistä teoriassa pääsee aaltoihin kuolematta, mutta käytäntö meni hieman toisin. Lopputuloksena kierin lauta kädessä kalliolta mereen ja tunnollisena suomalaisena pidin huolta, ettei lauta kolhiinnu. Lautaan ei tullut jälkiä, mutta koska kallio oli täynnä merirokkoa, niin minä vuosin verta neljästä eri paikasta. Pintanaarmuja, mutta jos noin pitkälle oltiin päästy ja lopulta olin kuitenkin meressä, niin kai se on surffattava.

Lauta oli kuitenkin eri kalibeeria kuin mun asenne, eli surffauksesta ei tullut mitään. Ikinä ei ole turhauttanut surffaus noin paljon, mutta puolikkaan aallon jälkeen oli pakko kelata mies vertavuotavana rannalle. Ens kerralla sit parempi yritys.

Niin, tiikerihait. Riutan lähellä on tunnetusti paljon haita, mutta koska ne eivät aina suostu vapaaehtoisesti paikalle, niin ne pitää pakottaa sinne. Kalanverta mereen, pari kalanraatoa kiinni poijuun ja menoksi. 20 minuutin odottelun jälkeen paikalla oli noin 20 Black Tip -haita ja viisi tiikerihaita. Normaalijärjellä varustetut ihmiset pysyisivät veneessä, me ja 10 muuta kiskoimme sukelluskamat niskaan ja painuimme pinnan alle. Jos vuoristossa jännitti roikkua narun varassa, niin täällä jännitys tuli pelkästään päätä kääntäessä. Isoin tiikerihai oli noin 4m pitkä ja pariin otteeseen tiikerihai meni kosketusetäisyydeltä pään tai jalkojen vierestä. Yksi Black Tip löi minua evällä päähän ja muutenkin koko hailauma oli kivasti pusutteluetäisyydellä. Alla pieni videoklippi, jonka eräs brittimies otti. Näyttävää.

Lisäkivaa sukelluksessa oli se, että National Geographic tutkii samassa paikassa tiikerihaiden käyttäytymistä. Toisin sanoen veneiltiin ja sukellettiin kolmen pätevän tutkijan seurassa ja opittiin kaikkea lisäjännää. Tärkeimpänä ehkä se, että hait eivät välitä ihmisverestä, se ei houkuta niitä pätkääkään. Eli oli siis täysin turvallista surffata haava jalassa, turhaan siellä hikoilette.

Tuon jälkeen oli turha yrittää tehdä enää yhtään mitään. Kamat kasaan ja Durbaniin yöksi odottamaan kotilentoa. Matkustaminen on rankkaa ja taas tuli sekin todistettua. 2300 ajettua kilometriä, 5 tiikerihaita, 204m jyrkännettä, 300 valokuvaa ja liian pieni lautasellinen sushia vei mehut ja paluu Port Elizabethiin on tervetullutta vaihtelua. Kuvat Kwazulu-Natalin vuoristosta ja sukelluksista löytyy täältä.

Maria tulee kahden viikon päästä, joten pian saa taas reissata :) Pakko surffata odottaessa mahdollisimman paljon, muuten ei jaksa. Koko loppuviikoksi luvattu hyvää aallokkoa, joten näillä mennään. Menkää te niillä.