Jäähyväiset Afrikalle

Kai tämänkin päivän oli tultava, lähtö on edessä 25 tunnin päästä. Viimeiset surffit on riemuttu, läksäritkin pidin, lisäsin kaksi eläintä pihvilistaan (Fallowdeer ja Blesbuck) ja kävin soittamassa baarissa symbolisesti Green Dayn Time of Your Life -biisin. Järkyttävän haikeeta lähteä ja aamulla pitää tarkastaa viimeinen auringonnousu. Jos on pilvistä, eikä aurinko näy, niin en tule takaisin kotiin :)

Kiitos, kun luitte tätä, kiva oli kirjoitella. Ja koska itse en näköjään tuota millään tavalla laatutekstiä tänään(kään), niin lainataan Dostojevskia, että saadaan tyylikäs päätös blogille. Voin aina vedota tuohon sitten, kun harmittaa surffauksen puute tai fileiden hinta Suomessa.

"Ulkomailla olin ollut aikaisemminkin, ja aina oli olo tuntunut vastenmieliseltä. Eipä sillä, mutta nähkääs: edessä on rusottava taivas, Napolinlahti, meri - kun niitä katselee, mieli käy vain haikeaksi. Ja mikä sen inhottavampaa kuin semmoinen mielenhaikeus! Ei, kotimaassa on parempi: täällä voi ainakin syyttää toisia kaikesta ja julistaa itsensä ihan syyttömäksi."

Nähdään Suomessa.

Monta seepraa ja 1700km maantietä rajussa lääketokkurassa.

Hip. Roadtrip osa III tehtiin tällä kertaa Marian seurassa ja kohteena oli pohjoisempi Etelä-Afrikka ja Swazimaa. Koska ihan kaikkialle ei jaksa ajaa, niin helpompaa oli lentää Johannesburgiin, vuokrata pienin mahdollinen auto, ajaa sillä huonoimmilla teillä ja palauttaa se Durbaniin ja lentää kotiin. Säästyi tuossakin yli 2000km ajokilometrejä, eikä täällä loputtomiin aikaa ole.

Johannesburgista Swazimaahan menee vain tylsä ja suora tie, enkä jaksa sen kuvailuun tuhlata hyvää näyttökapasiteettia. Reitiltä poiketessa voisi löytää vaikka mitä kivaa, mutta kaikkeen ei näillä aikarajoitteilla pysty. Satsataan niihin itsestäänselvyyksiin siis.

Swazimaassa on hieman samaa henkeä kuin Lesothossa. Köyhä, Etelä-Afrikkaa kehittymättömämpi maa, jossa yli 30 % väestöstä on HIV/AIDS -potilaita, joten tulevaisuus ei näytä yhtään paremmalta kuin nykypäiväkään. Maantiellä voi törmätä lehmään/lehmiin/aasiin ja kiehtovaa maassa on juuri se, ettei siellä oikeastaan ole mitään. Omavaraiset "maatilat" elättävät vieläkin pari perhettä kerrallaan, eikä kukaan varsinaisesti kärsi ylipainosta. Maisemissa Lesotho vei pidemmän korren, mutta oli Swazimaassakin nähtävää. Oli se ainakin näyttävämpi kuin Laihia.

Swazimaassa tuli vietettyä vain kaksi yötä, koska koko maan läpi ajaisi noin kahdessa tunnissa. Keskityttiin siis olennaiseen ja vietettiin kaksi yötä luonnonpuistossa, mikä ei Etelä-Afrikassa onnistuisi lähinnä budjettisyistä. Sinänsä luonnonpuistosta herääminen ei poikkea normihostellista; pihalla konttaava pahkasika ei ole yhtään nätimpi kuin krapulainen brittituristi. Ja luonnonpuistossa kävi paikallista faunaa lähinnä sääliksi, pienen puiston kymmenestä erilaisesta eläinlajista ainoastaan virtahepo ei ole päätynyt grilliin. Traagista, mutta tavallaan ihan tolkuttoman hauskaa :) Ja koska mulla on vieläkin mun uus järkkäri, niin kuvia on otettu taas ihan urakalla. Swazimaan kuvat saa siis tarkastaa tästä.

Swazimaa on muuten malaria-aluetta ja ennaltaehkäisyn nimissä pitää syödä lääkettä. Lääkepaketissa on noin 120-kohtainen lista mahdollisista sivuvaikutuksista ja ihan todennäköisyyden takia jokin niistä osuu kohdalle. Omat unet on ollu sekavampia kuin Picasson ja Dalin maalaukset yhteensä, mutta onneksi päivävaikutukset ovat olleet pienempiä, jos sitä ei lasketa, että yhtäkkiä kaikki maapallolla ja sen ulkopuolella voi kiukuttaa. Keskiviikkona meni iltapäivä nauraessa sille, että koko ajan kiukutti, vaikka kaikki oli loistavasti. Neljä viikkoa nappeja jäljellä, tästä voi tulla vielä jännää.

Swazista jatkettiin Etelä-Afrikan puolelle Zulujen maille Hluhluwe-Infolozin luonnonpuistoon ja St.Lucian suistoon, jossa elää jo niin paljon eläimiä, etten edes mä pysty kurittamaan niitä grillillä. Tyydyttiin siis tarkkailemaan niitä veneestä ja autosta ja kun on lapsesta asti katsonut Avaraa Luontoa, niin nyt oltiin hyvillä seuduilla. Yhtään kissapetoa ei bongattu millään kierroksella, mutta leveä- ja suippohuulisarvikuono, elefanttilauma, virtahepo, krokotiili, seepra, pahkasika, vesipuhveli, kirahvi, paviaani ja läjä antilooppeja melkein korvasi kissojen puutteen. Eikä nyt siis puhuta mistään häkkieläimistä, vaan 90km*20km kokoisesta savannista, missä noita sitten joko bongaa tai ei. Mahtavaa.

Durbanin kautta siis kotiin, mutta Durbanissa ei ole oikeastaan mitään muuta kuin lämmin meri ja hieno ranta. Surffasin kerran. Piste. Ei teitä kiinnosta kuitenkaan :) Mutta jos kuvia haluaa katsoa, niin ne ovat täällä. Tämä on mun suosikki, ei todennäköisesti osu monta kertaa enää kohdalle.

Kuusi yötä jäljellä lähtöön ja viikon päästä Suomessa. Outoa. Tavallaan kiva tulla kotiin, mutta jösses, että tänne jää ikävöitävää. Avaudun tuosta myöhemmin, jätetään matkakertomukset onnellisiksi, koska sitä niiden kuuluu täällä olla.

Cape Town v.2.0.

Noniin. Maria laskeutui Afrikkaan ja blogi on ollut hieman jumissa. Ja surffaus. Pystyn silti sanomaan, että kivaa on, mut huolestuttavasti käy surffipäivät vähiin. No, tasapainoillaan tässä sitten parhaimman mukaisesti. Vaikeaa tässä on se, että helmikuusta alkaen ei ole pitänyt suunnitella mitään. Nyt pitää suunnitella kahden henkilön edestä. Ja toinen on nainen. Ei ole helppoa, sanoi Kekkonen ylämäessä.

Koska Port Elizabethissa ei oikeasti ole mitään järkevää näytettävää, niin paettiin aluksi Cape Towniin. Periaatteessa sama kierros kuin aiemmin näin nähtävyyksien osalta, nyt lisänä oli kyllä Robben Island, jonne ei viime kerralla päästy, kun ei varattu ajoissa. Eli Cape Point, Pöytävuori ja Stellenboschin ja Franshoekin viinitilat bongattiin. Ei se tylsää ollut tälläkään kertaa, etenkin, kun Cape Townissa oli uskomaton sumu Pöytävuorelle kiivettäessä. Eli vuoren huipulta näki pelkkiä pilviä kaupungin peittona ja huipulla hengattiin täydellisessä auringonpaisteessa. Hieman kuin olisi lentokoneessa istunut, eli ei voinut valittaa.

Robben Island oli kutakuinkin pakko nähdä. Etelä-Afrikan poliittiset vangit (siis ei-valkoiset) passitettiin kyseiseen loukkoon hyvinkin pienestä syystä ja nuorin vanki oli aikanaan 13-vuotias, joka syytösten mukaan yritti hajoittaa valtion. Samassa vankilassa Nelson Mandela istui elinikäistä tuomiota "terroristikommunistina" ja pääsi pois siis jo 27 vuoden jälkeen. Reilu tuomio. Kierroksella nähtiin pakolliset jutut, eli kalkkikaivos, vartijoiden kylä ja Nelsonin selli, jossa hän istui 8 vuotta. Kierrosta veti entinen vanki, jolta ei tullut kysyttyä tuomion syytä. 15 vuotta hän oli siellä kuitenkin oli istunut, eli kovat oli tuomiot. Poliittisista tuomioista ei myöskään saanut ehdollista vankeutta, eikä valitusoikeutta ollut.

Viime kerralla ei ajettu myöskään ihan Franshoekiin saakka testaamaan viinejä, vaan jäätiin Stellenbonschiin. Koko tuo alue on viinitilaa viinitilan vieressä ja taaskin pääsi testailemaan laatuviinejä ja Franshoekista tilattiin Suomeenkin laatikollinen viinejä. Ei niitä sieltäkään tunnu saavan, niin tilattiin koko satsi ja tiätty ne pitää juoda suoraan pullosta Jussina.

Jos joku on lukenut Suomen lehdistä jotain Etelä-Afrikan levottomuuksista, niin ne ehtivät sopivasti myös Cape Towniin, kun päästiin sinne. Eli homma johtuu siitä, että köyhät mustat paikalliset kiduttavat ja tappavat muualta muuttaneita köyhiä mustia. Poliisi ei reagoinut täällä asiaan mitenkään ensimmäiseen viikkoon ja sitten homma lähtikin lapasesta. Pelkästään viikonlopun aikana Cape Townin ympäristöstä 13000 ihmiseltä lähti koti alta, koko maan luku on noin 30000. Keskustan alueella pelättiin levottomuuksia ja osa kaupoista pysyi kiinni koko viikonlopun. Me vietettiin aikamme keskustan ulkopuolella, ei tehnyt mieli lähteä väkisin testaamaan paikallisten huumorintajua, vaikkei suoranaisia kohteita oltukaan.

Jempsis. Eli täältä saa katsella tämän reissun kuvat, nyt ne on otettu mun uudella järkkärilelulla, joten osa niistä on varmasti hieman tasokkaampia. Opetellaan käyttämään hieman lisää, niin johan saadaan kuvaus uudelle tasolle.

Perjantaina uus reissu tiedossa, koska ei täälläkään jaksa jumittaa. Johannesburgiin lento, sieltä autolla Swazimaahan, Hluhluwe-Infolozin savannille, sieltä Durbanin pohjoispuolta takaisin ja Durbanista lento takaisin. 8 päivää aikaa, tossakin meinaa tulla kiire. Sitten onkin viikko jäljellä ja pakko tulla takaisin. Jösses. Äkkiä se meni ja jos joku keksii keinon tuoda täältä ilmaston ja valtameren sinne, niin tarjoon kaljat.

Jeffrey's Bay ja minä

Nyt alkaa vahvasti haiskahtaa siltä, että planeetan surffiparatiiseilla ja mulla on tulossa pian välirikko. Jeffrey's Bay on Etelä-Afrikan parhaita surffikoloja ja siellä on surffattavia rantapisteitä 5km:n matkalla huomattava määrä. Tunnetuimpana spottina toimii maailman parhaaksi väitetty Supertubes, joka nimensä veroisesti on oikeana päivänä planeetan täydellisin tunneliksi muodostuva aalto. Supertubesin huono puoli on se, että se päättyy aina kiville, joten pieni lipsahdus laudalla voi olla kohtalokas. Kuultuani tarpeeksi monta mielipidettä, jätän Supertubesin muille. Mutta siinä vieressä on The Point, joka on saman rannan jatkumo. Siinä muodostuneet aallot käyttäytyvät normaalisti ja kuolemanriski on minimoitu. Kuulostaa hieman paremmalta siis.

Nyt olen viettänyt Jeffrey's Bayssa yhteensä noin 11 päivää, usein vielä niin, että aaltoennusteet ovat luvanneet tuolle kylälle mahtavia aaltoja. Mutta koska Australian aaltomekka Byron Bay ja minä emme koskaan kohdanneet aaltojen kanssa, niin ilmeisesti samat on käymässä Jeffrey's Bayn kanssa. Ennusteet ovat AINA menneet täällä pieleen ja lähes joka kerta olen kuullut sanat "huomenna" tai "eilen", kun puhutaan loistavista aaltopäivistä. Keskinkertaisissa ja sotkuisissa aalloissa surffaaminen vaan ei ole hauskaa, kysykää vaikka paikallisilta. Tänään viimeksi kuulin, että "eilen" oli mahtava päivä ja tänään tuuli kääntyi täysin väärään suuntaan noin 30min sen jälkeen, kun minä pääsin veteen. Mur.

Peli on menetetty. J-Bayssa tulee ehkä vielä piipahdettua hyvin pikaisesti, mutta surffaus jää luonnon armoille. Maria tulee tiistaina (Jipii!) ja taitaa olla hieman epäkohteliasta olla vedessä koko ajan, kun nainen tekee ruokaa ja siivoaa. Pitää siis olla kotona vahtimassa, että työ tehdään kunnolla. Meressä aion silti piipahtaa vaikka salaa, tässä alkaa olla aika vähissä.

Ja koska aika on vähissä, niin viimeiset päivät on menty pokerista tutulla All in -periaatteella. Lesothon keikan jälkeen vedessä on vietetty taas pitkiä tunteja ja lauantaina mentiin edellisen illan sikajuhlista piittaamatta aivan valtaviin aaltoihin, mikä ei ollut mitään kevyttä puuhastelua, vaan ihan työtä! 4 tunnin surffisession päätteeksi koko yläruumis huutaa armoa ja ettei näytettäisi heikkouksia keholle, niin tänään piti mennä taas täysillä veteen, tällä kertaa siis Jeffrey's Bayssa. Kuten mainittua, olosuhteet olivat taas keskinkertaiset tai huonommat ja "täysillä eteenpäin"-periaate kostautui veteen mennessä ja sieltä pois tullessa.

Itse surffaus siis sujui niin kuin sen pitikin, mutta ne oheistoiminnot menivät täysin käteen. Tuon rannan ollessa täynnä isoja ja pieniä kiviä ja isoja aaltoja, on kroppa ottanut osumaa. Jalkapohjista piti äsken kaivaa pinseteillä merirokkoa ja pieniä kiviä, koska jotain piti pistää eteen, kun näytti siltä, että lauta kolahtaa kiville. Tämä oli siis vedestä poistuessa. Toisen kerran veteen mennessä Herra Intian Valtameri näytti taas, että kuka määrää ja taas karahdettiin kiville rantavedessä. Ja koska lautaan ei saa tulla naarmuja ja iho kasvaa kuitenkin takaisin, niin nyt sattuu kävely. Jalkapohjat on täynnä pieniä haavoja ja aamulla pitäisi taas surffata. Onneksi Maria tulee, niin saa hetken tauon, ei tätä kestäisi kauaa :)

Ei ole siis helppoa täälläkään, vaikka blogiteksteistä sen saattaisi uskoakin. Täällä on täysi veren ja meren taistelu käynnissä, eikä merelle voi täysin antaa periksi. Eli alle kuukausi jäljellä, katsotaan, mitä miehestä on jäljellä kesäkuun 14. päivä. Taikauskoisille lisähuomiona, että kotilento on perjantaina 13. päivä klo 13.25. Pitänee pakata lentokoneeseen pari mustaa kissaa, peilejä ja tikapuut.

Taivaan vieressä

Noni. Taas on nähty kyliä ja kumpuja, tällä kertaa kohteena oli Lesotho, Pohjoinen Dragensbergin vuoristo ja suunnittelemattomana lisäbonuksena Umkomaasin riutta, jossa käytiin sukeltamassa. Perusperiaatteena siis ajaa mahdollisimman jyrkillä ja huonokuntoisilla teillä mahdollisimman pienellä vuokra-autolla, että säästetään bensakuluissa se, mikä kärsitään ajomukavuudessa. Täydellinen suksee näin jälkikäteen mietittynä.

Paljon tekstiä, yrittäkää kestää. Tai teeskennelkää tekevänne töitä, se tuplaa ilon tämänkin lukemisessa.

Matka Lesothoon.

Täältä Lesothoon kertyy kilometrejä reilu 700, joten otettiin iisisti ja jaettiin tuo palikka kahteen osaan. Pimeällä on tylsä ajaa, kun ei näe maisemia ja liikenneriski moninkertaistuu, kun hölmöt paikalliset ajaa kännissä rallia pimeällä. Eli pysähdyttiin paikassa nimeltä Hogsback. Ei muuten mitään erikoista, mutta kylän markkinointipäälliköiden mukaan J.R.R. Tolkien sai ideansa hobittien Kontulaan tuosta mestasta. Kirjaa en ikinä lukenut ja tuo juttu on ilmeisesti keksitty, mutta mikäli leffaan on uskomista, niin hyvin on markkinointiosasto Hogsbackissa homman keksinyt. Kaikki hotellit, ravintolat ja pubit (yhteensä noin 9kpl) oli nimetty kirjan paikkojen mukaan ja maisemat ovat sinnepäin. Kivaa ja kaupallista siis. Hauskinta oli kuitenkin keskustelu hostelin vastaanoton kanssa.

minä:"Moi. Soitettiin ja varaus on nimellä Petri."

ne:"Katsotaan. Te nukutte siis, hetkinen, puumajassa. Hahaa! Te kuolette pakkaseen!"

Mahtavaa. Onneks ostettiin makuupussit reissuun, niin selvittiin hengissä. Pirun kylmä oli silti ja tuo kommentti naurattaa vieläkin.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa ja kartan mukaan ajettiin päätietä pitkin kohti Lesothoa. Jos se tie oli päätie, niin minä opiskelen täällä. Ikinä en ole ajanut niin surkealla tiellä, mutta koska alla oli kuitenkin mahtava pikkuauto, niin perille päästiin.

Lesotho:

Lesothon turistinimi on "Valtakunta taivaassa" (Kingdom in the sky), koska koko vuoristoinen maa on ainoana planeetalla yli 1km korkeudessa. Täytyy myöntää, että hieman mäkinen maasto ja 1,3 litran moottorilla varustettu VW Golf eivät täysin kohtaa, mutta henkinen kantti on tärkeämpää kuin moottoriteho. Tämä todistettiin viimeistään siinä, kun ajettiin paikkaan nimeltä Semonkong (korkeus merenpinnasta 2200m). 75km matkaa ja 3h ajamista Semonkongiin antavat vihjettä tien kunnosta ja mäkien kaltevuudesta. Suurin osa nyppylöistä tuli kiivettyä ykkösvaihteella, koska kakkosvaihde autossa ei jaksanut kantaa kahta äijää ja rinkkaa.

Semonkong jäikin pääkohteeksi maassa, koska nopea matkustaminen meidän vuokratankillamme ei oikein sujunut. Semonkongissa kuitenkin tuli tehtyä niin riittävästi, ettei edes tarvinnut jäädä. Kokeneena ratsumiehenä (0 kertaa, 0 tuntia, kerran nähnyt Brokeback Mountainin) luonnollisin ratkaisu oli mennä 5 tunnin hevosvaellukselle keskelle Lesothon maaseutua ja siinä välissä tehdä maailman korkein abseiling 204m korkeudesta. Eli siis laskeutua sormenpaksuisen köyden varassa pystysuoraa kalliota pitkin. Lisäbonuksena abseilingissa oli vesiputous, joka kasteli jokaikisen iho- ja vaatesolun laskeutumisen aikana. Mahtavaa. Ratsastuksen aikana tuli nähtyä riittävän läheltä sitä museota, jota myös Lesothoksi kutsutaan. Traktori on siellä luksuspeli ja pellot kynnetään vieläkin hevos- tai aasivoimin. Mahtavan kaunista vuoristoa kuitenkin ja tuli luntakin nähtyä.

Muina pikkuhuomioina se, että maassa on enemmän hautaustoimistoja kuin bensa-asemia. Lesothon HIV-luvut ovat maailman pahimpia, eikä kenelläkään ole varaa autoon. Fiksumpi tietää, mistä tulee elanto, kun tilanne on ylittänyt katastrofipisteen. Jukka myös räjäytti renkaan ja loppumatka mentiin varalla. Mahtava reissu, tässä kohtaa oltiin kuitenkin edetty vasta 1/3. Kuvat Lesothosta voi tarkastaa tästä.

North Dragensberg:

Etelä-Afrikan suurin vuoristo on Dragensbergin vuoristo, joka venyy 1000km Etelä-Afrikan ja Lesothon rajalla, Kwazulu-Natalin provinssissa. Periaatteessa sama meininki siis kuin Lesothossa, mutta Etelä-Afrikan kehitys teki matkustamisesta edes hieman helpompaa. Täällä kohteena oli Amphiteatteri, joka on nimensä muotoinen 8km leveä kivikasa, josta löytyy myös maailman 2. korkein vesiputous. Läheinen hostel järjesti noin 6h vaelluksen tuon kiven huipulle ja korkeuseroa tuli noin 700m. Aloituspiste oli siis 2,5km merenpinnasta, huippu 3123m korkeudessa, eli oltiin lähempänä kuuta kuin merta.

Kokemattomille vaeltajille varmasti rankka vaellus kuitenkin hieman laimeni, kun huipulle päästyä taivas meni pilveen. Tai itse asiassa koko vuori. Vesiputousta ei näkynyt, amphiteatteria ei näkynyt ja itseasiassa koko opasta ei näkynyt, mikäli jäi 30m jälkeen joukosta. Kiitti. No, käveleminen on silti hauskaa puuhastelua ja vuorelta tultiin jyrkimmässä paikassa tikkaita pitkin. 25m pystysuoraa seinämää pitkin tikkaita pitkin nostaa pulssia enemmän kuin edellämainitut benjit tai abseilit. Turvaköyttä ei ole ja tikkaat ovat jääkylmät, joten sormet olivat valkoisemmat kuin sukat pesuainemainoksessa. Hyh. Hengissä selvittiin ja tietenkin taivas selkeni, kun päästiin takaisin lähtöpisteeseen. Kyllä sapetti, mutta tästä (jonkun muun ottama kuva) voi katsoa, miltä sen piti näyttää alhaalta päin. Ihan näyttävä.

Umkomaas:

Rankan vuoristokeikan jälkeen oli hyvä suunnata rannikolle sukeltamaan. Tämä ei varsinaisesti kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta alkuperäinen suunnitelmakin oli niin väljä, ettei tämä nyt varsinaisesti poikennutkaan suunnitelmasta. Kosmista.

Umkomaasin riuttaa (Aliwal Shoal) väitetään maailman top 10 -paikaksi, mikä on silkkaa markkinointia. Riutalla on elämää ja sinne on uponnut pari näyttävää hylkyä, mutta mun sukellustuurilla tuostakin paikasta saatiin hyvää keskivertoa parempi, mutta ei missään nimessä loistava. Tehtiin Jukan kanssa sukelluksen jatkokurssi tuolla ja taas ollaan astetta parempia ihmisiä. Hylkysukellus oli kyllä mahtava, mutta muuten melkein tylsää. Hait loistivat poissaolollaan ja siksi pistettiin opintotuki hyvään paikkaan, eli tiikerihaisukellukselle. Sitä ennen oli pakko päästä surffaamaan ja jos joskus voi surffaus mennä pieleen, niin tuolla se meni.

Viereisessä Scottsburghin kylässä on mahtava surffiranta ja sain innovatiivisilla kuulustelumenetelmillä lainattua itselleni laudan. Tässä kohtaa oltiin siis vielä voitolla. Aaltoihin piti kuitenkin mennä pienen kallion yli ja kun kysyin ohjeita siihen, niin vastaus "Kyllä sä tiiät" oli ainoa ohjenuora minun ja meren symbioosille. Pienen tarkkailun jälkeen onnistuin bongaamaan paikan, mistä teoriassa pääsee aaltoihin kuolematta, mutta käytäntö meni hieman toisin. Lopputuloksena kierin lauta kädessä kalliolta mereen ja tunnollisena suomalaisena pidin huolta, ettei lauta kolhiinnu. Lautaan ei tullut jälkiä, mutta koska kallio oli täynnä merirokkoa, niin minä vuosin verta neljästä eri paikasta. Pintanaarmuja, mutta jos noin pitkälle oltiin päästy ja lopulta olin kuitenkin meressä, niin kai se on surffattava.

Lauta oli kuitenkin eri kalibeeria kuin mun asenne, eli surffauksesta ei tullut mitään. Ikinä ei ole turhauttanut surffaus noin paljon, mutta puolikkaan aallon jälkeen oli pakko kelata mies vertavuotavana rannalle. Ens kerralla sit parempi yritys.

Niin, tiikerihait. Riutan lähellä on tunnetusti paljon haita, mutta koska ne eivät aina suostu vapaaehtoisesti paikalle, niin ne pitää pakottaa sinne. Kalanverta mereen, pari kalanraatoa kiinni poijuun ja menoksi. 20 minuutin odottelun jälkeen paikalla oli noin 20 Black Tip -haita ja viisi tiikerihaita. Normaalijärjellä varustetut ihmiset pysyisivät veneessä, me ja 10 muuta kiskoimme sukelluskamat niskaan ja painuimme pinnan alle. Jos vuoristossa jännitti roikkua narun varassa, niin täällä jännitys tuli pelkästään päätä kääntäessä. Isoin tiikerihai oli noin 4m pitkä ja pariin otteeseen tiikerihai meni kosketusetäisyydeltä pään tai jalkojen vierestä. Yksi Black Tip löi minua evällä päähän ja muutenkin koko hailauma oli kivasti pusutteluetäisyydellä. Alla pieni videoklippi, jonka eräs brittimies otti. Näyttävää.

Lisäkivaa sukelluksessa oli se, että National Geographic tutkii samassa paikassa tiikerihaiden käyttäytymistä. Toisin sanoen veneiltiin ja sukellettiin kolmen pätevän tutkijan seurassa ja opittiin kaikkea lisäjännää. Tärkeimpänä ehkä se, että hait eivät välitä ihmisverestä, se ei houkuta niitä pätkääkään. Eli oli siis täysin turvallista surffata haava jalassa, turhaan siellä hikoilette.

Tuon jälkeen oli turha yrittää tehdä enää yhtään mitään. Kamat kasaan ja Durbaniin yöksi odottamaan kotilentoa. Matkustaminen on rankkaa ja taas tuli sekin todistettua. 2300 ajettua kilometriä, 5 tiikerihaita, 204m jyrkännettä, 300 valokuvaa ja liian pieni lautasellinen sushia vei mehut ja paluu Port Elizabethiin on tervetullutta vaihtelua. Kuvat Kwazulu-Natalin vuoristosta ja sukelluksista löytyy täältä.

Maria tulee kahden viikon päästä, joten pian saa taas reissata :) Pakko surffata odottaessa mahdollisimman paljon, muuten ei jaksa. Koko loppuviikoksi luvattu hyvää aallokkoa, joten näillä mennään. Menkää te niillä.

Ääliöturistit

Koska jostain syystä luullaan Jukan kanssa, että aurinko on turhake ja lämmin ilma on hieno asia, niin mennään vuorille. Lesothon keikka näyttää varmistuneen ja perjantaina lähdetään tarkastamaan aitoafrikkalaista maaseutua vähintään 1km korkeuteen. Tyhmää tästä tekee vähintäänkin se, että siellä on tällä viikolla satanut lunta ja päivälämpötilojen ollessa siedettäviä (15-20C), tulee yöllä sitten rajunkin kylmä (-2C). No, ei tätä aurinkorannikkoa osaa ehkä arvostaa tarpeeksi, jos ei silloin tällöin saa kokea hieman kotoisia vappukelejä.

Lesothosta löytyy hieman taustakertomusta täältä, kirjoitan sitten omia fiiliksiä, kun tullaan takaisin. Toistaiseksi ennakko-odotukset ovat korkealla, sen pitäisi olla ihan tolkuttoman näyttävää seutua. Ja koska seutu on sitten ajoittain tooodella syrjässä, niin känny ei välttämättä toimi koko 10 päivän keikan aikana kuin ajoittain. Olen hengissä silti varmasti, älkää hätäilkö.

Muina juttuja on ehkä pakko mainostaa vielä täkäläistä energiapolitiikkaa. Jos jokin asia sitä kuvaisi hyvin, niin sanotaan vaikka niin, että Aleksi Randellin palkkaus täkäläisen kunnanhallituksen johtoon olisi näiltä hyvä veto. Niin kassalla tuntuvat sedät olevan, kun sähköä säännöstelevät ja tätä kaupunkia hallitsevat.

Ensin täällä oli siis se, että sähkökatkoja vaan tuli, kun virta loppui kesken. Se oli hitusen ärsyttävää. Sitten siirryttiin jaksotettuun aikataulutukseen, jossa kukin kaupunginosa oli pimeänä 2h päivässä. Se loppui, kun Walmerista (kaupunginosa) räjähti ikivanha sähkökeskus ja nyt se kaupunginosa on ollut pimeänä viikon. Asukkaat ovat kuulemma jokseenkin ärtyneitä, en ymmärrä, miksi.

Nyt siis keksivät, että Henry Fordin aikaiset sähkölaitteet eivät kestä päivittäistä on-off -leikkiä. Ja sitten siirrytään seuraavaksi siihen, että kerran viikossa on 5 tunnin pimeys, joka on tietenkin pienempi paha kuin jatkuva sähkökatkojen kyttääminen. Ei se silti sen vähempää ärsytä. Randell tänne hommiin ja äkkiä. Turku voittaa ja nämä voittavat.

Näillä jatketaan. Radiohiljaisuus alkaa tästä ja päättyy sitten 7. toukokuuta, kun tulen takaisin viidakkovuoristosta. Pitäkää ihmiset mahtava vappu siellä, me ollaan Jukan kanssa hengessä mukana, kun ensimmäinen loskasade piiskaa naamaa.

Koottuja hassuuksia.

Koska on tylsää, niin kirjoitetaan päivän toinen blogijuttu. Huomatkaa siis myös teksti tämän alla. Koska jokunen asia täällä on eri tavalla kuin Suomessa, niin ne ansaitsevat lähes aina sekä pelkoa, naurua että hämmästelyä. Pari asiaa voi olla toistoa, hajotkaa siihen.

Laskutus. Äsken soi puhelin ja kuului seuraava viesti: "Tämä on Telkomin (puhelinfirma) automaattinen laskutusmuistutus. Ette ole maksaneet puhelinlaskuanne ja mikäli ette maksa sitä 48h kuluessa, katkaisemme yhteytenne ja voimme tarvittaessa haastaa teidät oikeuteen". Öö. Laskua ei oo näkynyt ja opin äsken, että aloituspaketissa on tilitiedot ja sinne pitää käydä maksamassa säännöllisesti rahaa vaikka postin kautta. Jos maksaa liian vähän, niin tulee muistutus. Mahtava käytäntö.

Rikollisuus.

a) Apulaisministerin julkilausunto aiheutti pientä keskustelua täällä. "Poliisilla on aseet, kyllä niitä pitää käyttää rikollisten tappamiseen. Turha odottaa, että rikolliset pehmoilevat, poliisin on ammuttava tappaakseen." on hieman erilainen kommentti kuin koto-Suomessa odottaisi. Paikalliset rikollisluvut on aivan tolkuttomia, vuosina 1999 ja 2000 ammuttiin melkein 50000. Se on 13000 enemmän kuin Suomen sisällissodassa. Silti. Kehtaavat vielä väittää oikeusvaltioksi tuollaisen jälkeen.

b) Leffateatterissa esitettiin vetoomus, etteivät ihmiset varastaisi kaapeleita maan alta, koska se tuhoaa tietoinfrastruktuuria ja vie työpaikkoja. Elo-Joulukuussa varastettiin kaapelia noin 10 miljoonan euron edestä. Jukan blogissa hieman tarkempi selitys asiasta.

Kotikäyttöiset rikoksenestovälineet: Jo mainostetun pommipussin lisäksi löytyi kauppa, joka myy esim. mellakkavälineitä. Pitänee ostaa varastoon vaan siksi, että jos joskus iskee spontaani mellakka tuossa lähikadulla, niin voi sanoa kaikille, että "ei hätää, mä hoidan tilanteen, mulla on välineet." Jokaisen kodin ympärillä on myös korkeat muurit, piikkilankaa tai sähköaita. Rikkaimmissa taloissa on nuo kaikki. Myös yksityiset, aseistetut vartioliikkeet tulevat paikalle äkkiä, jos hälyttimet soivat. Pysytään jatkossakin sisällä pimeällä.

Päivittäiset sähkökatkot: koska täällä osataan energiasuunnittelu mahtavasti, niin jatkossa on sitten joka päivä 2,5 tunnin sähkökatko kivasti porrastettuna. Eli koska huomenna on sähkökatko klo 20-22.30, niin keskiviikkona on sitten klo 18-20.30. Tomi otti hieman selvää taustoista ja kirjoitti niistä blogissaan. Ei osannut odottaa sitä, että sähkö ei ole itsestäänselvyys ja nyt se jopa hieman ärsyttää. Näillä on mentävä, tätä on luvassa joka päivä heinäkuuhun asti. Sen jälkeen on vielä noin 7 vuotta tiedossa hyvää energiavajetta.

Kirjotan lisää sitten, kun muistan niitä. Nyt ei kye muistamaan enempää, mutta outouksia tästä maasta kyllä löytyy ihan kiukulla. Oppiipahan arvostamaan kotoisia itsestäänselvyyksiä.