Alexandria

Piti pysyä kotona viikonloppu. Mutta perjantai-illalla päätin kuitenkin lähteä viiden saksalaisen, eli Elmarin, Philipin, Steffin, Martinan ja Cathrinin kanssa vaelluskeikalle 80km päähän Alexandriaan. Vaellusta kehutaan siitä, että se on ainoa paikka koko Etelä-Afrikassa, missä yhdistyvät sademetsä, rantavaellus ja dyynit. Ja lisäksi dyynit ovat koko maan isoimmat, joten ihan pikku hiekkalaatikosta ei ole kyse.

Kuvat keikalta löytyvät täältä. Reissuselitys löytyy alta.

Lauantai: Kunnon saksalaiseen malliin reissuun ei lähdetä myöhässä ajamaan. Lähdetään klo 5 aamulla. Täysin sielutonta toimintaa, mutta koska sain nukkua takakontissa koko menomatkan, niin ei häirinnyt. Tai häiritsi ainakin hieman vähemmän. 19,5km kuljettavana, ensin metsän poikki rannalle, sieltä dyyneille ja sieltä välimajalle.

Mahtavaa puuhaa, mukavasti nähtävää koko ajan ja ilmakin siedettävä +22C ainakin alkuunsa. Rannalle päästyämme pompsahti lämpötila kivasti, kun aurinko tuli pilvestä ja rusketus pääsi taas käyntiin. Näin kokeneena vaeltajana (viimeksi kävellyt reppu selässä toukokuussa 2003) ei olosuhteet paina missään. Olisi silkkaa teeskentelyä sanoa, että oli lämmin tai edes kuuma. Illalla välipysähdys mökillä ja suoraan sänkyyn 19.50. Liian rikki valvoakseen yli kahdeksaan. Ei kävelty kuin 6h30min (plus tauot), joten ei se nyt niiiin rankkaa ollut. Kokeneena vaeltajana tiedän tällaiset jutut.

Sunnuntai: Ylös taas klo 6. Auringonnousut on näyttäviä ja tällä kertaa seurana oli varmaan 1000 delfiiniä, jotka piti meille showta merinäköalaterassillemme. Liikkeelle klo 7, reittinä ensin matalaa pusikkoa 2km, sitten dyynejä 6km ja loppumatka sademetsää rajulla nousulla. Pohkeille otti, mutta koska kokonaismatka oli vain 16,5km, niin kokeneet vaeltajat ei tollaisesta edes väsy. Hengästyy enintään noin vartiksi.

Dyynit olivat rajun rankka osuus. Pahimmissa nousuissa hiekka upotti polviin asti, eikä dyynit ilmeisesti kasva tasaisiksi. Napalmia taivaalta ja asfaltti päälle, sanon minä. Dyynien jälkeen saksalaisjätkät nosti vauhtia ja kävelivät kuin elettäisiin syyskuuta 1939. No, siinähän kävelivät edellä. Steffillä jumitti polvi, niin kokeneena vaeltajana tajusin jäädä jonon viimeiseksi. Näin kukaan ei jäisi jälkeen ja vauhti pysyisi järkevänä.

Sademetsäosuus oli melkein pelkkää nousua ja kokonaisnousua tuli melkein 300m korkeussuunnassa. Olisi tullut edes tasaisesti, mutta tietenkin se toimi melkein intervalliharjoituksena. 500m tasaista ja 500m pystysuoraa kiipeämistä. Joku tolkku tähänkin. Onneksi oma, pitkä kokemus vaelluksista esti hengästymisen.

4h44min (plus tauot) ja oltiin perillä. Ihan tolkuton vauhti ottaen huomioon noi dyynit, mitkä vei mehut sekä miehestä että vesipullosta. Tälläkin kertaa oma, pitkä kokemus vaelluksista esti väsymyksen, enkä kärsinyt vauhdista ja väsymyksestä niin kuin normaalit, painoindeksinsä yläreunassa elävät kauppatieteilijät olisivat tehneet.

Mahtava keikka, lisää tollaisia. Nyt täytyy venytellä kyllä vielä rajusti, koska kokeneet vaeltajat tekee niin. Muuten sattuu huomenna ja rajusti sattuukin.